Talven paino

Kun avaa Eowyn Iveyn Lumilapsen, astuu satuun. 1920-luvun Alaskassa ympäröivän luonnon maagisuus on käsinkosketeltavaa ja arjessa selviäminen kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Talvi kinostuu ihmismieliin, eikä pakkasenpuremilta välty kukaan. Kaikkialla levittäytyvä lumi muuttaa jatkuvasti muotoaan. Se on yksi kirjan vahvoista päähenkilöistä siinä missä ihmishahmotkin. Lumi antaa ja ottaa, näyttää ja piilottaa. Kirjan teemana on lapsettomuus, eikä tule mieleen toista teosta, jossa aihetta käsiteltäisiin yhtä herkästi ja osoittelematta. Tarina on julmimmillaankin kaunis, niin surullisen ja mykistävän kaunis. Marja Helasen käännös on yksi hienoimpia koskaan lukemiani.

Sivuvaikutus: Jää koukkuun kirjailijan blogin postikorttimaisemiin ja hurmaavaan arkikuvaukseen. lettersfromalaska.wordpress.com

Niin paljon kuuluu kohtaloon

Siitä lähtien kun jotakuinkin viiden vanhana matkustin äidin kanssa silloiseen Neuvostoliittoon ja vietimme yhden illan Moskovan sirkuksessa, akrobaattien, klovnien, kesytettyjen villieläinten ynnä muiden omituisten otusten kiertävä koti on tarkoittanut minulle jotain todella taianomaista. Tosin Moskovan-kokemuksen jälkeen mikään toinen sirkus ei sykähdyttänyt samalla tavoin – ei ennen kuin luin kirjan Vettä elefanteille (suomennos Anna-Maija Viitasen). Tarinaa ahmiessa lapsena koettu sirkuselämys heräsi uudelleen eloon. Kirja on pysäyttävän kiehtova kuvaus sirkusyhteisön elämästä 1930-luvun Yhdysvalloissa, hengästyttävä seikkailu ja tunteiden trapetsi. Ja mikä hämmästyttävintä, myös kirjasta tehdyssä elokuvassa on samaa lumovoimaa. Lämpimästi suosittelen siis kumpaistakin, samoin Sara Gruenin muuhun tuotantoon tutustumista!

Sivuvaikutus: Kuvittelee elävänsä sirkusyhteisössä, vaikkei osaa jongleerata, ja pellenkin tekee itsestään vain joskus tahtomattaan.

Helppoa ei olekaan

Eppu Nuotion ties kuinka mones romaani on viltinlämmin rakkausryöppy. Kuulin että juuri päättyneillä kirjamessuilla kirjailija oli puhumassa rakkaudesta, ja siitä kirjoittamisen hän myös taitaa. Haastatteluita en päässyt kuulemaan, mutta onnekseni tapasin kirjailijan viime kesänä Berliinissä ja sain kuulla miten tämä tarina syntyi ja eli ennen kuin tuli kirjaksi. Mutta minä rakastan sinua on aikuinen ja koskettava, täynnä ymmärrystä ja elämän makuja. Lukiessa lauseet puhuvat ja puhuttelevat. Kirjan nimessä pidän erityisesti mutta-sanasta, sillä aina kaikessa on se mutta, hyvässä tai pahassa. Tykästyin ikihyviksi. 

Sivuvaikutukset: Alkaa kaivata Turkuun ja haluaa tulla keski-ikäiseksi ennen aikojaan.

Erilainen kaapistatulo

Romain Puértolasin (hyväntuulinen suomennos Taina Helkamon) hullunkurisella seikkailutarinalla ei ole mitään tekemistä räävittömän kanssa, vaikka kustantajan esittelyssä niin sanotaan. Se ei ole rivo eikä loukkaava, vaikka muutaman eri kansalaisuuden karikatyyrihahmoilla pelleileekin. Päinvastoin, epäonnisen ja sittemmin onnellisen fakiirin matka Euroopan kaupungeissa ja vähän niiden ulkopuolellakin avaa silmät näkemään asioita uudesta vinkkelistä ja lämmittää toivonkipinöillään. Näennäisestä kepeydestään huolimatta tarina kertoo jostain perin inhimillisestä: ihmisten halusta auttaa ja ymmärtää toisiaan, vaikka kovin erilaisista taustoista olisivatkin.   

Sivuvaikutus: Alkaa haaveilla kuumailmapallomatkasta.

Piiskaa teatteripyllyille

Antti Holma on kuulemma teeveestä tuttu. Ei meikäläiselle, mutta juuri siksi tai siitä huolimatta osui esikoisteoksellaan suoraan suoneen. On hionut ajatuksensa niin kirkkaiksi ja nylkyttänyt lauseensa niin teräviksi että hävetä saisi. Teos on varsinainen sanojen tivoli. Holma puhkoo somasti reikiä teatterimaailman kulisseihin ja tiiraa syvälle ihmissieluun. Henkilöhahmot eivät jää lättysiksi. Ihailtavaa rohkeutta, hulluutta, viisautta ja heittäytymistä. 

Sivuvaikutus: Naurunpärskeitä sivut täynnä, ei kehtaa lainata kaverille.